Itsemyötätunto – tie eheytymiseen

Uskon, että itsemyötätunto on yksi tärkeimmistä taidoista, jonka voimme elämässämme oppia. Se tarkoittaa rakastavaa välittämistä, joka on läsnä myös silloin, kun koemme kipua, häpeää, vihaa tai surua.

Myötätunto voidaan nähdä rakkautena, jossa on välittämisen ja myötäelämisen laadullisuus. Buddhalaisessa perinteessä sitä kutsutaan rakkauden jalostuneimmaksi muodoksi.

Mindfulness – tietoinen läsnäolo – ei ole pelkkää tarkkaavaisuutta tai mentaalista havainnointia. Ilman myötätuntoa läsnäolo jää helposti kylmäksi ja etäiseksi. Kokemuksellinen, hyväksyvä läsnäolo on myös lempeää ja armollista.

Kun harjoitamme läsnäoloa, pyrimme kahteen asiaan samanaikaisesti: tunnistamaan ja tiedostamaan nykyhetken sellaisena kuin se on – ja suhtautumaan siihen myötätuntoisesti.

Itsemyötätunnossa suuntaamme hyväksyvän läsnäolon omaan sisäiseen maailmaamme: tunteisiin, ajatuksiin ja kokemukseen.

Mitä itsemyötätunto on?

Itsemyötätunto on itseämme kohtaan suunnattua myötäelävää lempeyttä. Se on kykyä kohdata omat sisäiset osamme – erityisesti ne, jotka ovat jääneet vaille rakkautta tai hyväksyntää – uteliaasti ja avoimesti.

Usein nämä ovat varhaisia puolia: tunteita, tarpeita tai ilmaisun muotoja, jotka olemme tottuneet piilottamaan itseltämme ja muilta. Uskomme, että joissain piirteissämme tai kokemuksissamme on jotain huonoa tai häpeällistä. Torjutut puolemme ovat kuitenkin osa autenttisuuttamme. Ilman myötätuntoa ne joutuvat elämään tietoisuutemme varjoissa.

Varjomme koostuu kaikesta siitä, mitä pidämme itsessämme häpeällisenä tai vääränlaisena.

Vaikeat tunteet viesteinä

Kun koemme voimakasta vihaa, surua tai häpeää, on se lähes aina merkki siitä, että jokin osa meissä kaipaa rakastavaa huomiotamme. Tunteemme ja niiden taustalla olevat tarpeemme ja vaillejäämisen kokemuksemme haluavat yhä tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuiksi. Voimme ajatella voimakkaita tunteitamme "eksyneiden lapsiosiemme" kutsuhuutona – pyyntönä päästä takaisin kotiin osaksi myötätuntoista tietoisuuttamme.

Paradoksaalisesti juuri ne osat itsessämme, joita meidän on kaikkein vaikeinta rakastaa, ovat niitä puolia meistä, jotka tarvitsevat rakkauttamme kaikista eniten.

Eheytyminen ja integraatio

Uskon, että meistä jokainen syntyy tähän maailmaan viattomana ja rakastavana olentona, joka nauttii kauneudesta, läheisyydestä ja leikistä. Elämän varrella saamme kuitenkin viestiä ympärillämme olevilta ihmisiltä: kaikki osamme eivät ole hyväksyttyjä. Sopeutuaksemme joudumme hylkäämään osia itsestämme.

Itsemyötätunto on sitä, että kohtaamme torjutut osamme ja viemme heille uuden viestin: Sinä olet arvokas. Näen sinut. Olen valmis kuulemaan avoimesti ja kärsivällisesti mitä sinulla on kerrottavana.

Kun jäsennämme nämä osat takaisin tietoiseen käsitykseemme itsestämme, tapahtuu parantumista. Varjot tulevat näkyväksi. Eheytyminen alkaa.

Itsemyötätunto terapian ja muutoksen ytimessä

Terapiamuodot, jotka eivät johda itsemyötätunnon kehittymiseen, jäävät usein pinnallisiksi. Voimme ymmärtää kokemustemme syyt ja seuraukset älyllisesti, mutta ilman myötätuntoa ja rakkautta hylättyjen osiemme tunnekokemukset jäävät varjoihin. Sieltä ne ohjaavat huomiotamme, tulkintojamme ja valintojamme tiedostamattamme – ja edesauttavat elämäämme tilanteita, joissa torjuttujen osiemme kipu, yksinäisyys ja hätä tulevat uudelleen näkyväksi.

Hetket jolloin triggeröidymme jonkun toisen sanoista, teoista tai tekemättä jättämisistä, ovat mahdollisuuksia eheytymiseen. Meille avautuu reitti rakentaa yhteyttä tiedostamattomaan, varhaiseen ja usein hyvin yksinäiseen lapsiosaamme - kuulla sitä, tuntea sen tunteet ja hyväksyä sen tarpeet. Eheytyminen vaatii sitä, että kannamme vastuun tunteistamme ja olemme aidosti uteliaita tutkimaan reaktioidemme ja tunnemalliemme juuria.

Kriisit kutsuina eheytymiseen

Kriisit eivät ole merkkejä epäonnistumisesta. Ne ovat mahdollisuuksia nähdä mitkä osat meissä kaipaavat yhä huomiotamme, rakkauttamme ja myötätuntoa.

Itsemyötätunnon avulla voimme oppia tulemaan omaksi parhaaksi ystäväksemme. Turvalliseksi, tasapainoiseksi ja välittäväksi vanhemmaksi sisäisille lapsillemme. Sellaiseksi ihmiseksi, jota olisimme monessa hetkessä kaivannut - ja jota meillä ei kaikissa tilanteissa ole ollut. Tätä prosessia ei tarvitse, eikä usein edes voi tehdä yksin. Sisäinen turva ja itsemyötätunto rakentuvat parhaiten vakaassa, hyväksyvässä ja turvallisessa peilauksessa.

Parhaimmillaan terapia voi peilata meille sen, mitä myötätunto kokemuksellisesti on, ja minkälaisten prosessien kautta itsemme rakastaminen kokonaiseksi tapahtuu.